Heippa taas! Aikaa on taas kulunut kohta kuukausi (aika menee yllättävän nopeasti). En ole hetkeen taas kirjoitellut koska ei ole ollut sellaista oloa. Taas viikonloppu tuli ja meni ja Teemu sen mukana. Viikonloppuna nähtiin aika paljon ystäviä ja koko lauantai päivä menikin NHL:n pelaamiseen. Itse lagailin koneella kun ei tuo jääkiekko oikein osaa kiinnostaa. Harmitti hieman myös se etten saanut kauheasti kahden keskistä aikaa kultani kanssa. Ja nyt tulevalla viikolla hän lähtee heti tiistaina leirille eikä pysty ottamaan yhteyttä kunnolla. Sen kyllä kestän että hän ei soita mutta edes yksi viesti on se mikä pitää mieleni jotenkin selvänä. Onneksi olen sentään nähnyt ystäviäni jotka jaksavat tukea minua.
Töissä ei ole mitään uutta,paitsi että kaikki tuntuvat lähteävän ja meillä kun valmiiksi jo vähän henkilökuntaa. Ja tuntuu kyllä ettei lääkitys myöskään ole kaikkien kohdalla ihan oikein (varsinkaan hoitajien xD) Mutta onneksi on ihania työkavereita joiden avulla jaksaa päivät. Aamuvuorot vain tuntuvat aika raskailta herätyksen kannalta,ei vain jaksaisi nousta sängystä välillä. Onneksi päivä lähtee käyntiin kun saa vähän kofeiinia elimistöön. Välillä tuntuu myös että vastuuta ja tehtäviä tulee koko ajan lisää eikä jaksamus enää riitä.
Tanssi on nyt alkanut ja nautin siitä kyllä todella paljon vaikka olenkin aika ruosteessa xD. Välillä tosin menee hermot koska tuntuu etten osaa ja olen muihin verrattuna ihan surkea. Mutta silti se pitää mieleni virkeänä ja kunto alkaa kehittyä jotenkin. Olen myös alkanut käydä uimassa ystäväni kanssa. Se on todella rentouttavaa ja mukavaa kun saa samalla viettää aika ystävän kanssa ja samalla urheilla. Se on hyvää ajanvietettä ja viikko sujuu mukavasti eteenpäin. :) Välillä tuntuu että voisin luovuttaa ja maata vain jossain mutta kun tiedän että kultani tekee parhaansa ja yrittää selvitä armeijasta meidän molempien vuoksi niin ei itsekkään halua luovuttaa vaan yrittää jaksaa ja taistella arjen kanssa vaikka välillä tuntuukin ylivoimaiselta.
Kiitän ja kummarran!
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
lauantai 17. elokuuta 2013
Lonely girl
Hei taas! Aikaa on taas kulunut ja kohta on elokuu ohi. Tiukka kuukausi on ollut raha tilanteen takia mutta ironista kyllä,onneksi Teemu saa intistä päivärahaa. Se on auttanut paljon. Muuten tässä ei sinänsä ole tapahtunut mitään erikoista,tuli vain nyt sellainen olo että voisin hieman kirjoitella kuulumisia.
No inttilesken aika kuluu hitaasti ja nopeasti. Välillä tuntuu että kaikki romahtaa ja että olisi parempi jos olisin sinkkun. Mutta toisaalta tunnen oloni hyväksi ja odotan iltaisin soittoa rakkaaltani. Nämä tunteet ovat hyvin ristiriitaisia. Lisäksi välillä tuntuu että jotkut ystäväni ovat kyllästyneet minuun eivätkä halua enää nähdä minua. Välillä tuntuu niin turhauttavalta kun aina yrittää pitää yhteyttä ja kysyä kuulumisia ja saa vastaukseksi tylyjä vastauksia. Aivan kuin toista osapuolta ei kiinnostaisi ollenkaan. Vaikka kyseessä olisikin pitkäaikainen ystävä. Alkaa ärsyttää ja sitten alan miettiä että onkohan tällainen oikeaa ystävyyttä. Ja että miksi edes yritän. Lopulta kaikki tunteet kasautuvat ja purkautuvat pommin lailla. Tuntuu kuin olisin jumissa neljän seinän sisässä josta ei ole pakoa. Pakko on vain sietää kaikki paska ja yrittää porskuttaa päivien läpi. Töissä mennään typerä virne naamalla ja annetaan ymmärtää ettei mitään ongelmaa ole. Tuntuu vain että kaikki henkiset voimavarani ovat poissa. Stressaan koko ajan ja en enää hallitse negatiivisia tunteita ja niiden purkautumistapaa. Onnistuin jo torstaina tekemään taas jotain niin järkevää...mutta toisaalta,ketä se kiinnostaa? Suuresta ystävä piiristäni on vain enää muutama jotka kyselevät vointiani ja ovat kiinnostuneita elämästäni. Siksi kaikki purkautuu sisälleni koska ei ole enää niin helposti lähellä luotettavia ystäviä jotka ovat aidosti kiinnostuneita.Eihän tälle tietenkään voi mitään ja olenhan minä tottunut yksinkin pärjäämään. Ei olisi ensimmäinen kerta.
Positiivista elämässäni on se että tanssituntini alkavat seuraavalla viikolla. Saan ainakin muuta ajateltavaa. Ja se että Teemu tulee lomille perjantaina. Muita suunnitelmia ei oikeastaan ole ensi viikolla ja katsoo silloin keitä näkee jos näkee.
Kiitän ja kumarran!
No inttilesken aika kuluu hitaasti ja nopeasti. Välillä tuntuu että kaikki romahtaa ja että olisi parempi jos olisin sinkkun. Mutta toisaalta tunnen oloni hyväksi ja odotan iltaisin soittoa rakkaaltani. Nämä tunteet ovat hyvin ristiriitaisia. Lisäksi välillä tuntuu että jotkut ystäväni ovat kyllästyneet minuun eivätkä halua enää nähdä minua. Välillä tuntuu niin turhauttavalta kun aina yrittää pitää yhteyttä ja kysyä kuulumisia ja saa vastaukseksi tylyjä vastauksia. Aivan kuin toista osapuolta ei kiinnostaisi ollenkaan. Vaikka kyseessä olisikin pitkäaikainen ystävä. Alkaa ärsyttää ja sitten alan miettiä että onkohan tällainen oikeaa ystävyyttä. Ja että miksi edes yritän. Lopulta kaikki tunteet kasautuvat ja purkautuvat pommin lailla. Tuntuu kuin olisin jumissa neljän seinän sisässä josta ei ole pakoa. Pakko on vain sietää kaikki paska ja yrittää porskuttaa päivien läpi. Töissä mennään typerä virne naamalla ja annetaan ymmärtää ettei mitään ongelmaa ole. Tuntuu vain että kaikki henkiset voimavarani ovat poissa. Stressaan koko ajan ja en enää hallitse negatiivisia tunteita ja niiden purkautumistapaa. Onnistuin jo torstaina tekemään taas jotain niin järkevää...mutta toisaalta,ketä se kiinnostaa? Suuresta ystävä piiristäni on vain enää muutama jotka kyselevät vointiani ja ovat kiinnostuneita elämästäni. Siksi kaikki purkautuu sisälleni koska ei ole enää niin helposti lähellä luotettavia ystäviä jotka ovat aidosti kiinnostuneita.Eihän tälle tietenkään voi mitään ja olenhan minä tottunut yksinkin pärjäämään. Ei olisi ensimmäinen kerta.
Positiivista elämässäni on se että tanssituntini alkavat seuraavalla viikolla. Saan ainakin muuta ajateltavaa. Ja se että Teemu tulee lomille perjantaina. Muita suunnitelmia ei oikeastaan ole ensi viikolla ja katsoo silloin keitä näkee jos näkee.
Kiitän ja kumarran!
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
There's a hole in my chest
Hei taas pitkästä aikaa! Aikaa on taas kulunut,ihme kyllä. Synttärini tulivat ja menivät ja meno oli kyllä suhteellisen hauskaa. Kiitän ystäviäni siitä vaikka ei siltä draamalta vältytty..jopa kihlattuni pääsi tulemaan lomille juuri silloin mikä teki minut onnelliseksi. Vaikka emme ehtineet olla paljoa kahdestaan koska näimme ystäviämme. Onneksi kihlattuni on pärjännyt.
Miten sitten itse olen kestänyt intin ja erossa olon? En kovinkaan hyvin...välillä tuntuu että olo on okei mutta heti kun annan itseni kuvitella liikoja niin vaivun ikävään ja epätoivoon.Onneksi viereisessä talossa on ystäväni joka on myös inttileski tällä hetkellä. Olemme vieneet yhdessä koiria illalla ulos ja viettäneet aikaa yhdessä. Mutta se ei aina riitä parantamaan oloa. Jos en viikonlopun aikana valmista itseäni eronhetkeen niin lähtö tuntuu kahta pahemmalta. Viimeisin lähtö oli raskas,jätin itseni niin haavoittuvaiseen tilaan enkä kunnolla valmistautunut. Nyt se sitten kostautuu,kaikki tuntuu pahalta ja on niin kova ikävä. Tiedän että intti on välttämätön ja pakko käydä mutta en malta odottaa että Teemu pääsee pois. Rukoilen myös että hän pääsisi puolessa vuodessa pois...sen vielä voin kestää. Mutta aika tuntuu menevän viikolla niin hitaasti jos olen yksin. Yritänkin keksiä tekemistä itselleni koko ajan jotta en ehtisi ajatella koko aikaa. Olen varmaan aika rasittavaa seuraa ajoittanin nyt kun Teemu on poissa. Mielialani ovat kyllä vaihdelleet paljon viime aikoina. Välillä tuntuu etteivät ihmiset vain jaksa olla kanssani. Mutta kyllä sen ymmärtää. On vain niin ikävä Teemua ja tuntuu että osa minusta on hänen mukanaan. Pitää vain yrittää kestää.
No muita kuulumisia; inssin uusinta oli ja en päässyt läpi...menen vaan niin panikkiin kun minua tarkkaillaan. Ja jos tulee yksikin virhe niin keskittyminen herpaantuu. Vaikka ajotunti meni taas todella hyvin ennen inssiä. Ei voi kuitenkaan mitään. Ja tässä kuussa tulee tiukka rahatilanne koska minulla on joku kuukausipalkan tasaus...jippii. Pitää olla tarkkana. Ja olin Within temptationin keikalla. Se oli aivan mielettömän hyvä ja upea! Sharon on niin hyvä esiintymään ja ihanan energinen. Hän otti yleisöä hyvin mukaansa. Nautin esityksestä todella paljon.
Kiitän ja kumarran ja poistun lavalta.
Miten sitten itse olen kestänyt intin ja erossa olon? En kovinkaan hyvin...välillä tuntuu että olo on okei mutta heti kun annan itseni kuvitella liikoja niin vaivun ikävään ja epätoivoon.Onneksi viereisessä talossa on ystäväni joka on myös inttileski tällä hetkellä. Olemme vieneet yhdessä koiria illalla ulos ja viettäneet aikaa yhdessä. Mutta se ei aina riitä parantamaan oloa. Jos en viikonlopun aikana valmista itseäni eronhetkeen niin lähtö tuntuu kahta pahemmalta. Viimeisin lähtö oli raskas,jätin itseni niin haavoittuvaiseen tilaan enkä kunnolla valmistautunut. Nyt se sitten kostautuu,kaikki tuntuu pahalta ja on niin kova ikävä. Tiedän että intti on välttämätön ja pakko käydä mutta en malta odottaa että Teemu pääsee pois. Rukoilen myös että hän pääsisi puolessa vuodessa pois...sen vielä voin kestää. Mutta aika tuntuu menevän viikolla niin hitaasti jos olen yksin. Yritänkin keksiä tekemistä itselleni koko ajan jotta en ehtisi ajatella koko aikaa. Olen varmaan aika rasittavaa seuraa ajoittanin nyt kun Teemu on poissa. Mielialani ovat kyllä vaihdelleet paljon viime aikoina. Välillä tuntuu etteivät ihmiset vain jaksa olla kanssani. Mutta kyllä sen ymmärtää. On vain niin ikävä Teemua ja tuntuu että osa minusta on hänen mukanaan. Pitää vain yrittää kestää.
No muita kuulumisia; inssin uusinta oli ja en päässyt läpi...menen vaan niin panikkiin kun minua tarkkaillaan. Ja jos tulee yksikin virhe niin keskittyminen herpaantuu. Vaikka ajotunti meni taas todella hyvin ennen inssiä. Ei voi kuitenkaan mitään. Ja tässä kuussa tulee tiukka rahatilanne koska minulla on joku kuukausipalkan tasaus...jippii. Pitää olla tarkkana. Ja olin Within temptationin keikalla. Se oli aivan mielettömän hyvä ja upea! Sharon on niin hyvä esiintymään ja ihanan energinen. Hän otti yleisöä hyvin mukaansa. Nautin esityksestä todella paljon.
Kiitän ja kumarran ja poistun lavalta.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Sinä lähdit pois,minä katselin parvekkeelta,loittonevaa selkääsi..
Hei lukijat jos teitä on! On taas aika vierähtänyt nopeasti eteenpäin ja eletään heinäkuuta. Kohta on syntymäpäiväni ja täytän 20 - vuotta. Tuo luku tuntuu niin kauhean isolle vaikka ei se ole loppu peleissä vielä edes iso. Aion luultavasti pitää kaveri synttärit,tosin ihmismäärä ei voi olla liian suuri,ei tähän pieneen asuntoon mahdu niin paljon ihmisiä.
Tosin nyt asunto tuntuu isolta koska kihlattuni lähti armeijaan ja olen yksin täällä seuraavat kaksi viikkoa. Olo on todella haikea ja itkettää koko ajan kun vain ajattelen että olen yksin kaksi viikkoa. En yöllä nukkunut hyvin koska heräsin tunnin välein ja alkoi itkettää. Tiedän ettei armeija ole lopullista mutta en vaan voi tälle tunteelle mitään että on niin helvetin yksinäisen oloista. Olen vain tottunut siihen että kotona on aina joku minun lisäkseni ja potkii minut ylös sängystä ja tulee herättämään söpösti. Eniten kaipaan läheisyyttä,tuntuu todella pahalta tietää että ei saa hellyttää pariin viikkoon. Aika tuntuu matelevan,ja tuntuu että samalla se positiivinen puoleni olisi kadonnut pois. Yritän olla positiivinen ja ajatella "että vain kaksi viikkoa" mutta se on todella vaikeaa sillä kaikki huoneet muistuttavat että Teemun pitäisi asua kanssani. Mutta ei tässä auta muuta kuin porskuttaa eteenpäin vaikka tuntuu välilä tosi pahalta. Eniten ärsyttää kun joku jätkä tulee ja sanoo että intti on vaan pakko käydä että turha sitä surra. Tuollainen kommentti ei auta ollenkaan oloa koska tietää että se on totta mutta ikävöinnille ei voi mitään eikä sille että on haikea olo kun ei saa hetkeen läheisyyttä. Ymmärrän että jätkät pitävät inttiä jonain ihme miehisyyden kasvatuspaikkana mutta suoraan sanoen ihailen niitä jotka menevät siviili palvelukseen,he saavat sentään olla rakkaidensa kanssa.
Muuta elämässäni? No inssi oli viime viikolla. Pääsin käsittelykokeen läpi mutta ajokoetta en. Ei se sinänsä haitannut mutta lisäkuluja siitä tietenkin tuli. No pitää ensi kerralla yrittää päästä läpi. Lisäksi olen menossa katsomaan Within Temptationia heinäkuun lopussa yhden hyvän ystäväni kanssa. Olen kyllä miettinyt että ostaisin vielä yhden lippun poikaystävälleni yllätykseksi kun hän tulee lomille. Muuta ohjelmaa ei oikeastaan ole. Lähden huomenna serenaan ystäväni kanssa ja perjantaina kummitätini tulee käymään kylässä. Mutta muuta ei ole,tietenkin työt mutta tällä viikolla ei ole kuin torstaina töitä koska olen ollut sairaslomalla kurkkuni takia,ääneni oli ihan mennyt. Nyt alan pikkuhiljaa olemaan terve ja voin palata töihin...ihan mukavaa sinäänsä koska saan jotain tekemistä ja muuta ajateltavaa.
Minä kiitän,kumarran ja poistun paikalta!
Tosin nyt asunto tuntuu isolta koska kihlattuni lähti armeijaan ja olen yksin täällä seuraavat kaksi viikkoa. Olo on todella haikea ja itkettää koko ajan kun vain ajattelen että olen yksin kaksi viikkoa. En yöllä nukkunut hyvin koska heräsin tunnin välein ja alkoi itkettää. Tiedän ettei armeija ole lopullista mutta en vaan voi tälle tunteelle mitään että on niin helvetin yksinäisen oloista. Olen vain tottunut siihen että kotona on aina joku minun lisäkseni ja potkii minut ylös sängystä ja tulee herättämään söpösti. Eniten kaipaan läheisyyttä,tuntuu todella pahalta tietää että ei saa hellyttää pariin viikkoon. Aika tuntuu matelevan,ja tuntuu että samalla se positiivinen puoleni olisi kadonnut pois. Yritän olla positiivinen ja ajatella "että vain kaksi viikkoa" mutta se on todella vaikeaa sillä kaikki huoneet muistuttavat että Teemun pitäisi asua kanssani. Mutta ei tässä auta muuta kuin porskuttaa eteenpäin vaikka tuntuu välilä tosi pahalta. Eniten ärsyttää kun joku jätkä tulee ja sanoo että intti on vaan pakko käydä että turha sitä surra. Tuollainen kommentti ei auta ollenkaan oloa koska tietää että se on totta mutta ikävöinnille ei voi mitään eikä sille että on haikea olo kun ei saa hetkeen läheisyyttä. Ymmärrän että jätkät pitävät inttiä jonain ihme miehisyyden kasvatuspaikkana mutta suoraan sanoen ihailen niitä jotka menevät siviili palvelukseen,he saavat sentään olla rakkaidensa kanssa.
Muuta elämässäni? No inssi oli viime viikolla. Pääsin käsittelykokeen läpi mutta ajokoetta en. Ei se sinänsä haitannut mutta lisäkuluja siitä tietenkin tuli. No pitää ensi kerralla yrittää päästä läpi. Lisäksi olen menossa katsomaan Within Temptationia heinäkuun lopussa yhden hyvän ystäväni kanssa. Olen kyllä miettinyt että ostaisin vielä yhden lippun poikaystävälleni yllätykseksi kun hän tulee lomille. Muuta ohjelmaa ei oikeastaan ole. Lähden huomenna serenaan ystäväni kanssa ja perjantaina kummitätini tulee käymään kylässä. Mutta muuta ei ole,tietenkin työt mutta tällä viikolla ei ole kuin torstaina töitä koska olen ollut sairaslomalla kurkkuni takia,ääneni oli ihan mennyt. Nyt alan pikkuhiljaa olemaan terve ja voin palata töihin...ihan mukavaa sinäänsä koska saan jotain tekemistä ja muuta ajateltavaa.
Minä kiitän,kumarran ja poistun paikalta!
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Kukaan ei saa minua tuntemaan alemmuutta
Hei! Taas on kuukausi viereähtänyt siitä kun viimeksi kirjoittelin. Nyt on kesäkuu alkanut ja paljon on taas ehtinyt sattua ja tapahtua (tai no ei nyt niin paljon). Itselläni alkaa kohta kahden viikon loma. Sitä onkin jo odoteltu! Tuntuu ettei pää kestä enää yhtään työasioita eikä TURHIA riitoja kavereiden kanssa jostain ihmeen väärinkäsityksistä. Aijon lomalla vaan levätä ja käydä kaverini kanssa serenassa,en tosin voi mitää ruokaa sieltä ostaa koska rahaa jäljellä alle 100 e jota voi käyttää. Se jos mikä todella turhauttaa! Aina kun saa rahaa niin se vain katoaa. Joskus mietin että miksiköhän olen lähihoitaja kun palkka on niin "suuri" työn rankkuuteen nähden. No toisaalta itse olen valintani tehnyt.
Välillä on todella uuvuttavaa elää omaa elämäänsä. Tuntuu että aina kun tulee riita tai väärinymmärrys niin minua syytetään kaikesta ja saan kontata ja rukoilla anteeksi antoa. Se on niin raivostuttavaa! Osaisinpa vain suuttua kunnolla ja huutaa kaiken mitä ajattelen mieleni sisällä. Mutta ei,tyydyn vain pyytämään anteeksi ja patomaan kaiken sisälleni. Ihan sama olenko työpaikalla vai kavereiden kanssa. Sitä vain aina pelkää että kansi aukeaa ja sanoo kaiken suoraan yhtenä ryöppynä mikä ei ole hyvä juttu. No jaa,tuntuu kyllä että ihmiset eivät edes osaa ottaa minua vakavasti. Ihan kuin olisin leimautunut pelleksi joka vain nauraa tyhmänä eikä osaa suuttua. Välillä kyllä tuntuu että jotkut yrittävät tahallaan saada minut tuntemaan alemmuutta ja kuvittelevat että he voivat tulla minne haluavat. Tietenkin se voi johtua perheestä missä on kasvanut ja taustoista. Mutta olisi kiva että jotkut voisivat miettiä ennen kuin möläyttävät jotain ilkeää kommenttia vaikka ei sitä ilkeäksi tarkoittaisikaan. Itse olen vain oppinut miettimään mitä sanon. On tietenkin tilanteita missä on saanut pyydellä anteeksi siitä mitä tuli sanottua,kaikilla käy joskus silleen. Mutta joillakin hieman useammin. Ihmiset ovat niin erilaisia,jotkut loukkaantuvat todella herkästi ja jotkut taas eivät. Jotkut näyttävät sen jos on vihainen ja jotkut eivät. Siksi välillä tuntuu että ihmisten kanssa on niin vaikea tulla toimeen. Olemme ihme otuksia.
No se siitä valitus osasta. Asiaa eli sain teoriakokeen suoritettua! Olen niin onnellinen kun meni ensimmäisellä yrittämällä läpi. Vielä on tietysti inssi ja hallinta koe mutta parhaani yritän. Pakolliset ajotunnit on suoritettu mutta aijon ottaa vielä 3 tuntia lisäajotunteja. Järvenpäässä ensimmäinen kaupunki ajo ei oikein sujunut...pyörä sammui kolme kertaa risteykseen kun olin lähtemässä liikkeelle (hups!). Haluan muutekin olla varma inssissä ja hallita pyörän. Ajaminen on kyllä muuten todella mukava kokemus. Vauhdin hurma on jotain todella upeaa. En kyllä tosin ajatellut rueta kaahailemaan kortin saatuani. Pitää muistaa turvallisuus enne kaikkea. Kaikkein pahimmat kuskit ovat juuri niitä jotka kiihdyttävät äkkinäisesti ja jarruttavat samalla tavalla ja luulevat tietävänsä kaiken liikenteestä. Eihän kukaan voi kaikkea tietää/ osata liikenteestä. Sitä harjoitellaan koko ikänsä.
No jaa tuli taas tämmöinen mielipide kirjoitus tehtyä. No, ehkä voisi opetella puhumaan suoraan ja vähentäää stressi tasoa mikä on suhteellisen korkea koko ajan. Joo,minä kiitän,kummarran ja pyydän anteeksi taas valittamistekstiä.
Välillä on todella uuvuttavaa elää omaa elämäänsä. Tuntuu että aina kun tulee riita tai väärinymmärrys niin minua syytetään kaikesta ja saan kontata ja rukoilla anteeksi antoa. Se on niin raivostuttavaa! Osaisinpa vain suuttua kunnolla ja huutaa kaiken mitä ajattelen mieleni sisällä. Mutta ei,tyydyn vain pyytämään anteeksi ja patomaan kaiken sisälleni. Ihan sama olenko työpaikalla vai kavereiden kanssa. Sitä vain aina pelkää että kansi aukeaa ja sanoo kaiken suoraan yhtenä ryöppynä mikä ei ole hyvä juttu. No jaa,tuntuu kyllä että ihmiset eivät edes osaa ottaa minua vakavasti. Ihan kuin olisin leimautunut pelleksi joka vain nauraa tyhmänä eikä osaa suuttua. Välillä kyllä tuntuu että jotkut yrittävät tahallaan saada minut tuntemaan alemmuutta ja kuvittelevat että he voivat tulla minne haluavat. Tietenkin se voi johtua perheestä missä on kasvanut ja taustoista. Mutta olisi kiva että jotkut voisivat miettiä ennen kuin möläyttävät jotain ilkeää kommenttia vaikka ei sitä ilkeäksi tarkoittaisikaan. Itse olen vain oppinut miettimään mitä sanon. On tietenkin tilanteita missä on saanut pyydellä anteeksi siitä mitä tuli sanottua,kaikilla käy joskus silleen. Mutta joillakin hieman useammin. Ihmiset ovat niin erilaisia,jotkut loukkaantuvat todella herkästi ja jotkut taas eivät. Jotkut näyttävät sen jos on vihainen ja jotkut eivät. Siksi välillä tuntuu että ihmisten kanssa on niin vaikea tulla toimeen. Olemme ihme otuksia.
No se siitä valitus osasta. Asiaa eli sain teoriakokeen suoritettua! Olen niin onnellinen kun meni ensimmäisellä yrittämällä läpi. Vielä on tietysti inssi ja hallinta koe mutta parhaani yritän. Pakolliset ajotunnit on suoritettu mutta aijon ottaa vielä 3 tuntia lisäajotunteja. Järvenpäässä ensimmäinen kaupunki ajo ei oikein sujunut...pyörä sammui kolme kertaa risteykseen kun olin lähtemässä liikkeelle (hups!). Haluan muutekin olla varma inssissä ja hallita pyörän. Ajaminen on kyllä muuten todella mukava kokemus. Vauhdin hurma on jotain todella upeaa. En kyllä tosin ajatellut rueta kaahailemaan kortin saatuani. Pitää muistaa turvallisuus enne kaikkea. Kaikkein pahimmat kuskit ovat juuri niitä jotka kiihdyttävät äkkinäisesti ja jarruttavat samalla tavalla ja luulevat tietävänsä kaiken liikenteestä. Eihän kukaan voi kaikkea tietää/ osata liikenteestä. Sitä harjoitellaan koko ikänsä.
No jaa tuli taas tämmöinen mielipide kirjoitus tehtyä. No, ehkä voisi opetella puhumaan suoraan ja vähentäää stressi tasoa mikä on suhteellisen korkea koko ajan. Joo,minä kiitän,kummarran ja pyydän anteeksi taas valittamistekstiä.
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Henkisesti olo on kuin 30 vuotiaalla!
Hei arvoisat lukijat jos teitä enää siellä on (tai jos koskaan on ollutkaan). Kevät on pyörähtänyt käyntii hurjaa vauhtia.Olen tässä ehtinyt jos vaihtaa työpaikkaa ja tehdä vaikka mitä mutta suurimman osan ajasta vietän kyllä töissä. Välillä melkein tuntuu että asun siellä. -.- Tuntuu ettei aikaa jää tarpeeksi ystäville. On muutenkin välillä koko aika vähän liikaakin menoa ja meininkiä. Ehkä en vain osaa rauhoittua.
Uudessa työpaikassa menee kyllä paremmin kuin vanhassa. Tuntuu että minua arvostetaan vaikka välillä tuntuu että vastuuta on vähän liikaa. Työkaverit on mukavia mutta meitä on ihan liian vähän; vain kolme vakituista! Silti me siellä asukkaiden kanssa sinnitellään vaikka joka päivä sieltä tuleekin haukkuja ja nyrkkejä. Eli ollaan muistisairaiden osastolla. Joskus tulee vaan niin turhautunut olo kun ei saa mitään kiitosta töistä ja palkka on mitä on työn uuvuttavuuteen nähden. Lähihoitajia ei vain enää osasta arvostaa vaikka me hoidamme toisten ihmisten omia vanhempia,vanhempia jotka ovat rakentaneet meidän yhteiskunnan. Välillä ihmetyttää miten muistisairaus voi tehdä ihmisestä alempiarvoisen tai kelvottoman muiden ihmisten silmissä. Lisäksi koko suomen terveyspalvelut kusevat ja pahasti! Vanhuksia pidetään taakkana eikä heitä haluta hoitaa! Onpa tosi kiva vanheta,itse en ainakaan ikinä haluaisi joutua vanhainkotiin tai minnekkään muuallekkaan. Kyllä se vähän pistää miettimään kun seuraa sivusta miten vanhuksia kohdellaa.
Uudessa työpaikassa menee kyllä paremmin kuin vanhassa. Tuntuu että minua arvostetaan vaikka välillä tuntuu että vastuuta on vähän liikaa. Työkaverit on mukavia mutta meitä on ihan liian vähän; vain kolme vakituista! Silti me siellä asukkaiden kanssa sinnitellään vaikka joka päivä sieltä tuleekin haukkuja ja nyrkkejä. Eli ollaan muistisairaiden osastolla. Joskus tulee vaan niin turhautunut olo kun ei saa mitään kiitosta töistä ja palkka on mitä on työn uuvuttavuuteen nähden. Lähihoitajia ei vain enää osasta arvostaa vaikka me hoidamme toisten ihmisten omia vanhempia,vanhempia jotka ovat rakentaneet meidän yhteiskunnan. Välillä ihmetyttää miten muistisairaus voi tehdä ihmisestä alempiarvoisen tai kelvottoman muiden ihmisten silmissä. Lisäksi koko suomen terveyspalvelut kusevat ja pahasti! Vanhuksia pidetään taakkana eikä heitä haluta hoitaa! Onpa tosi kiva vanheta,itse en ainakaan ikinä haluaisi joutua vanhainkotiin tai minnekkään muuallekkaan. Kyllä se vähän pistää miettimään kun seuraa sivusta miten vanhuksia kohdellaa.
Sitten muita aiheita,olen ajamassa kevytmoottoripyörä korttia! Nyt olen jo käynyt teoriatunnit kaikki läpi! On todella mielenkiintoista ajaa korttia ja olen todella kiinnostunut siitä. Olen itseasiassa ostanut jo oman kevarin ja ajanutkin sillä ystäväni avustuksella. Ajan kuulemma hyvin ja opin nopeasti. Ajaminen on jännittävää ja se auttaa minua tyhjentämään mieleni edes hetkeksi. Rakastan omaa pyörääni. Ostin sen käytettynä mutta se kulkee todella hyvin eikä maksanut kuin 450 e! Ainoa asia mikä pitää korjata on takajarrupalat ja takarengas pitää vaihtaa. Muuten kyllä pyörä kulkee hyvin ja kovaa! Olen todella innostunut motoilusta ja en malta odottaa että saan korttini (jos siis saan xD). Hauskaa on minusta se että kukaan ei olisi uskonut että hankin kevari kortin. Ihmisten reaktiot ovat olleet mitä huvittavampia. Lähinnä kaikki ovat olleet hämmästyneitä ja pahasti. Oma äitini järkyttyi kun menimme kaverini kanssa käymään kotona eikä äitini tiennyt että olen ostanut kevarin. Ystäväni totesi vain keskustelun ohessa että " ei tämä pyörä minun ole vaan tuon sinun tyttäresi" ja antoi avaimet minulle. Kyllä äitillä jäi suu auki. xD
Tässä on siis minun pyöräni malli,väri on sama ja muutenkin on ihan saman näköinen melkein, (ei ole kuitenkaan kuva omasta pyörästä)
Sitten siirrytään toiseen aiheeseen taas ja tällä kertaa se on tanssi. Kaipaan todella kovasti tanssimista. Se oli ainoa laji jota todella rakastin harrastaa ja pystyin purkamaan tunteeni, niin negatiiviset kuin positiiviset. Mutta tällä hetkellä ei vain ole varaa harrastaa. Joskus todella ottaa pattiin kun saa koko aika stressata että riittääkö raha kuukaudeksi ja tuleeko jotain ylimääräisiä menoja. Kaikki ystäväni eivät ehkä ymmärrä miten paljon joutuu mitettimään rahaa kun muuttaa omillee. Yleensä myös joutuu luopumaan haaveistaan mistä unelmoi nuorena. Sitä vain tajuaa vanhempana että ei ole mahdollista tai järkevää tehdä jotain tai mennä jonnekkin. Välillä se todella ärsyttää. Mutta siis aiheeseen niin olen ajatellut että aloittaisin syksyllä tanssin uudestaan jos rahaa on tarpeeksi..toivon todella että voisin aloittaa uudestaa varsinkin kun ei ole enää kiinni töistä tanssi aloittaminen. Lähinnä suurin kysymys on raha. Siksi en vain aina jaksa kuunnella/katsoa kun joku selittää miten kivaa oli tanssiharkoissa tai miten hän menestyy ja pääsee ehkä johonkin kuuluisaan ryhmään. Tulee itselle vain surka olo koska tietää ettei ole varaa harrastaa eikä aikaa. En enää edes katso tanssia televisiosta enkä kauheasti mitään elokuviakaan. Vaikka tiedän että on hienoa jos joku pääsee pitkälle tanssissa mutta en voi tunteelle mitään että ärsyttää ja surettaa.
Sitten vielä viimeinen lyhyt jorina. En tiedä mainitsinko aikaisemmassa blogimerkinnässäni että olen hankkinut kihlattuni kanssa koiran. Adoptoimme hänet romaniasta koirien löytökodista. Hänen nimensä on Bobi. Bobilla oli aluksi hieman vaikeaa sopeutua suomen ilmastoon mutta nyt hän ei enää huomaa että sataako vai paistaako aurinko. Bobi on todella iloinen pieni poju ja hänessä on mäyräkoiraa ja tiibetinspanielia ainakin. Hän on menettänyt oikean silmänsä tai oikeammin se jouduttiin poistamaan koska se oli pahasti tulehtunut. Pelastajat epäilivät että isompi koira on sitä potkaissut reviiri tappelussa mutta kukaan ei varmasti osaa sanoa miten silmä tulehtui. Pääasia on kuitenkin se ettei silmän puutos haittaa Bobia ollenkaan. Vielä jotain katukoiran piirteitä on välillä näkyvissä mutta ne ovat kohta täysin kadonneet. Rakastamme pientä pojua joka jaksaa olla aina iloinen kun tulemme kotiin ja aina on se joka ensimmäisenä herää ja pitää huolen että mekin heräämme. ^^
Tässä on pieni pojumme eli Bobi
Tässä kaikki tältä erää ja yritän taas muistaa kirjoittaa ehkä vähän useammin tai ainakin silloin kun on jotain kirjoitettavaa. :) Fukona kuittaa ja poistuu lavalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)