Olipa kerran tyttö, aivan tavallinen joka opiskeli lähihoitajaksi. Tytöllä oli kaksi todella läheistä ystävää ja muita hyviä ystäviä. Lisäksi tyttö oli kihloissa maailman ihanimman pojan kanssa. Silti, tyttö tunsi ettei kaikki hänen sisällään ollut hyvin. Tyttö tunsi olonsa hyväksi silloin kun oli poikaystävänsä tai ystäviensä kanssa. Mutta kun hänen piti olla kotona niin häntä alkoi ahdistaa. Eniten häntä ahdisti olla isänsä luona. Asunto oli pieni eikä hänellä ollut siellä ketään jonka kanssa olisi voinut jutella. Tyttö yritti kaikella mahdollisella tavalla välttää siellä olemista. Vaikka hän olikin täysi-ikäinen niin hänen oli pakko käydä isällänsä säännöllisesti koska hän asui vielä äitinsä ja isäpuolensa luona joten hänen oli pakko totella heitä ja mennä isällensä. Tytöstä tuntui ettei kukaan ymmärtänyt miltä hänestä tuntui. Ulkoisesti hän nauroi ja antoi ymmärtää että kaikki on hyvin vaikka sisällään hän kiljui ja itki yksin. Mutta tyttö tunsi myös syyllisyyttä koska hän oli niin heikko. Tyttö ajatteli että "nyt täytyy olla vahvempi, ei saa näyttää omaa heikkoutta". Mutta joskus kun tuli se viimeinen pisara niin kaikki purkautui yhtenä vyörynä. Tyttö yritti hillitä itseänsä mutta aina se ei oikein onnistunut. Pahinta oli että tyttö satutti kaikkein tärkeintä ihmistä joka silti jaksoi rakastaa tyttö sellaisena kuin hän oli.
Että joo, ja joku vielä miettii että olenko minä hyvä ihminen. Vastaus tähän kysymykseen on aivan selvä ihmiset, en ole. Jos olisin niin en olisi näin lapsellinen enkä näin epäreilu. Juu, minusta ei koskaan tule aikuista tai aikuismaista, sen voin luvata. Minulle on luvassa kaksi tulevaisuutta:
Ensimmäinen on se että kultani jaksaa ja kestää minua loppuun asti ja menemme naimisiin ja saamme ainakin yhden lapsen ja olen onnellinen.
Toinen on se että kultani ei kestä tyhmyyksiäni enempää vaan hänen on pakko jättää minut tai minun on pakko jättää hänet suojellakseni häntä ja elän loppu elämäni kurttuisena ja yksin. Loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti