Henkisesti olo on kuin 30 vuotiaalla!

Hei arvoisat lukijat jos teitä enää siellä on (tai jos koskaan on ollutkaan). Kevät on pyörähtänyt käyntii hurjaa vauhtia.Olen tässä ehtinyt jos vaihtaa työpaikkaa ja tehdä vaikka mitä mutta suurimman osan ajasta vietän kyllä töissä. Välillä melkein tuntuu että asun siellä. -.-  Tuntuu ettei aikaa jää tarpeeksi ystäville. On muutenkin välillä koko aika vähän liikaakin menoa ja meininkiä. Ehkä en vain osaa rauhoittua.

Uudessa työpaikassa menee kyllä paremmin kuin vanhassa. Tuntuu että minua arvostetaan vaikka välillä tuntuu että vastuuta on vähän liikaa. Työkaverit on mukavia mutta meitä on ihan liian vähän; vain kolme vakituista! Silti me siellä asukkaiden kanssa sinnitellään vaikka joka päivä sieltä tuleekin haukkuja ja nyrkkejä. Eli ollaan muistisairaiden osastolla. Joskus tulee vaan niin turhautunut olo kun ei saa mitään kiitosta töistä ja palkka on mitä on työn uuvuttavuuteen nähden. Lähihoitajia ei vain enää osasta arvostaa vaikka me hoidamme toisten ihmisten omia vanhempia,vanhempia jotka ovat rakentaneet meidän yhteiskunnan. Välillä ihmetyttää miten muistisairaus voi tehdä ihmisestä alempiarvoisen tai kelvottoman muiden ihmisten silmissä. Lisäksi koko suomen terveyspalvelut kusevat ja pahasti! Vanhuksia pidetään taakkana eikä heitä haluta hoitaa! Onpa tosi kiva vanheta,itse en ainakaan ikinä haluaisi joutua vanhainkotiin tai minnekkään muuallekkaan. Kyllä se vähän pistää miettimään kun seuraa sivusta miten vanhuksia kohdellaa.

 

 

Sitten muita aiheita,olen ajamassa kevytmoottoripyörä korttia! Nyt olen jo käynyt teoriatunnit kaikki läpi! On todella mielenkiintoista ajaa korttia ja olen todella kiinnostunut siitä. Olen itseasiassa ostanut jo oman kevarin ja ajanutkin sillä ystäväni avustuksella. Ajan kuulemma hyvin ja opin nopeasti. Ajaminen on jännittävää ja se auttaa minua tyhjentämään mieleni edes hetkeksi. Rakastan omaa pyörääni. Ostin sen käytettynä mutta se kulkee todella hyvin eikä maksanut kuin 450 e! Ainoa asia mikä pitää korjata on takajarrupalat ja takarengas pitää vaihtaa. Muuten kyllä pyörä kulkee hyvin ja kovaa! Olen todella innostunut motoilusta ja en malta odottaa että saan korttini (jos siis saan xD). Hauskaa on minusta se että kukaan ei olisi uskonut että hankin kevari kortin. Ihmisten reaktiot ovat olleet mitä huvittavampia. Lähinnä kaikki ovat olleet hämmästyneitä ja pahasti. Oma äitini järkyttyi kun menimme kaverini kanssa käymään kotona eikä äitini tiennyt että olen ostanut kevarin. Ystäväni totesi vain keskustelun ohessa että " ei tämä pyörä minun ole vaan tuon sinun tyttäresi" ja antoi avaimet minulle. Kyllä äitillä jäi suu auki. xD

 

Tässä on siis minun pyöräni malli,väri on sama ja muutenkin on ihan saman näköinen melkein, (ei ole kuitenkaan kuva omasta pyörästä)

 

 

 

Sitten siirrytään toiseen aiheeseen taas ja tällä kertaa se on tanssi. Kaipaan todella kovasti tanssimista. Se oli ainoa laji jota todella rakastin harrastaa ja pystyin purkamaan tunteeni, niin negatiiviset kuin positiiviset. Mutta tällä hetkellä ei vain ole varaa harrastaa. Joskus todella ottaa pattiin kun saa koko aika stressata että riittääkö raha kuukaudeksi ja tuleeko jotain ylimääräisiä menoja. Kaikki ystäväni eivät ehkä ymmärrä miten paljon joutuu mitettimään rahaa kun muuttaa omillee. Yleensä myös joutuu luopumaan haaveistaan mistä unelmoi nuorena. Sitä vain tajuaa vanhempana että ei ole mahdollista tai järkevää tehdä jotain tai mennä jonnekkin. Välillä se todella ärsyttää. Mutta siis aiheeseen niin olen ajatellut että aloittaisin syksyllä tanssin uudestaan jos rahaa on tarpeeksi..toivon todella että voisin aloittaa uudestaa varsinkin kun ei ole enää kiinni töistä tanssi aloittaminen. Lähinnä suurin kysymys on raha. Siksi en vain aina jaksa kuunnella/katsoa kun joku selittää miten kivaa oli tanssiharkoissa tai miten hän menestyy ja pääsee ehkä johonkin kuuluisaan ryhmään. Tulee itselle vain surka olo koska tietää ettei ole varaa harrastaa eikä aikaa. En enää edes katso tanssia televisiosta enkä kauheasti mitään elokuviakaan. Vaikka tiedän että on hienoa jos joku pääsee pitkälle tanssissa mutta en voi tunteelle mitään että ärsyttää ja surettaa.

 

 

 

Sitten vielä viimeinen lyhyt jorina. En tiedä mainitsinko aikaisemmassa blogimerkinnässäni että olen hankkinut kihlattuni kanssa koiran. Adoptoimme hänet romaniasta koirien löytökodista. Hänen nimensä on Bobi. Bobilla oli aluksi hieman vaikeaa sopeutua suomen ilmastoon mutta nyt hän ei enää huomaa että sataako vai paistaako aurinko. Bobi on todella iloinen pieni poju ja hänessä on mäyräkoiraa ja tiibetinspanielia ainakin. Hän on menettänyt oikean silmänsä tai oikeammin se jouduttiin poistamaan koska se oli pahasti tulehtunut. Pelastajat epäilivät että isompi koira on sitä potkaissut reviiri tappelussa mutta kukaan ei varmasti osaa sanoa miten silmä tulehtui. Pääasia on kuitenkin se ettei silmän puutos haittaa Bobia ollenkaan. Vielä jotain katukoiran piirteitä on välillä näkyvissä mutta ne ovat kohta täysin kadonneet. Rakastamme pientä pojua joka jaksaa olla aina iloinen kun tulemme kotiin ja aina on se joka ensimmäisenä herää ja pitää huolen että mekin heräämme. ^^                                                                                                                                           

 

                                                    Tässä on pieni pojumme eli Bobi



 

Tässä kaikki tältä erää ja yritän taas muistaa kirjoittaa ehkä vähän useammin tai ainakin silloin kun on jotain kirjoitettavaa. :) Fukona kuittaa ja poistuu lavalta.